Mukavan hankala
Radio-ohjelmassa vaikeroitiin, miten vaikea on ymmärtää sitä, että jotkut eivät ymmärrä klassista musiikkia. Ajatuksen ydin oli siinä, että musiikissa ei ole mitään, mitä pitäisi ymmärtää. Kaiken maailman tauluista ja kirjoistakin saa kuulemma sanoa mielipiteensä, vaikka ei ymmärtäisi mitään. Ja maitoa voi juoda, vaikka ei osaa lypsää.
Tätä, jos mitä, en ymmärrä. Ymmärrän toki, että tällaisen puheen taustalla on pyrkimys rohkaista kaikkia kuuntelemaan klassista musiikkia. Että Brahmsin sinfonian äärellä ei tarvitse jähmettyä miettimään, mitä siitä pitäisi ymmärtää.
Kun taidemuoto on abstrakti, ymmärtäminen on kunkin vastaanottajan omalla vastuulla. Olisin kuitenkin varovainen myös kirjallisuuden suhteen. Vaikka ”kuka tahansa” voi sanoa mielipiteensä lukemastaan kirjasta, ei tämä oikeus tarkoita sitä, että kirjallisuus olisi vapaa ymmärtämisen tai ymmärtämättä jättämisen ongelmasta. Mikään taide ei ole.
Ymmärtäminen voisi olla vaikka mielekästä vastaanottamista. Sellaista, joka antaa vastaanottajalle jotakin. Osaako hän sitten muotoilla sen jonkin viisaasti vai ei, on toinen asia eikä vähennä ymmärtämisen kokemusta.
Samalla kun kannustan jokaista ihmistä käyttämään taiteita haluamiinsa tarkoituksiin, olen kiivas ymmärtämisen puolustaja. Ei ole huono asia, että ymmärtää jotakin vastaanottamastaan.
Ymmärtämisen polku on juuri se, mikä tekee taiteesta mielenkiintoista. Matti Suurpää puolustaa kirjassaan Kuljin missä kuljin taidetta, joka ”haastaa, järkyttää, kysyy ja hämmentää”. Koska olen optimisti, uskon monien hakevan jotain tällaista elämältä ja taiteilta.
Jos kaikki taide olisi ensimmäisellä kohtaamisella totaaliymmärrettyä, se ei olisi mielenkiintoista. Eikö juuri se ole musiikissa, kirjallisuudessa, kuvataiteissa, elokuvissa, tanssissa, teatterissa jne. mielenkiintoista, mitä ei ymmärrä? Nykyään, kun kaiken on oltava nautinnollista ja helppoa, haastavan, järkyttävän, kysyvän ja hämmentävän taiteen merkitys vain kasvaa.
Ketä siis hyödyttävät populistiset puheet siitä, miten tyhmää on yrittää ymmärtää vastaanottamaansa taidetta?
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Tuntuu suorastaan liikuttavalta, että nyt on jouduttu barrikadeille moni-ilmeisyyden ja syventymistä kyselevän taiteen puolesta. Nuo kaiken helppoutta kyynelehtivät toimittajat ovat suuren enemmistön asialla; sen enemmistön, joka on opetettu hampurilaisiin, iltapäivälehtien totuuteen, BB-taloon, idolsiin, kevyeen klassiseen jne. Nurkkiinsa komennettu, taiteelta haastetta, pohdiskelua ja todellista syvyyttä haeskeleva väki pysyy nurkissaan, kivityksiä väistelemässä, melko hiljaa. Mitä nyt joku joskus kolumnin kirjoittaa, tai mielihyvästä hyristen myötäilee sellaista.
J-kylän yliopiston musiikkitieteen professori, joka oli tunnetun suomalaisen ralliautoilijan täyskaima, sanoi kerran luennolla musiikin ymmärtämisestä, että miksei kukaan sano ruusun nähdessään, että onhan se kaunis, mutta en minä sitä ymmärrä. Hänen mielestään musiikkia ei tarvinnut ymmärtää, nauttia sai. Me, joilla on aiheeseen hieman koulutusta, saatamme pilata musiikkinautintojamme niin, että sensijaan, että kuuntelisimme avoimesti, anlysoimme sointivärejä, puhtautta, tempoja jne.
Mainitussa yliopistokaupungissa toimi myös kapellimestari, joka oli erään ulkoministerin täyskaima. Harjoittaessaan kaupunginorkesterille Beethovenin vitosta, rupesivat jotkut muusikot arvioimaan alun lyöntitekniikkaa. Kapu kertoi homman menevän juuri niin kuin hän sen tekee. Kertoi soittaneensa Beethovenille edellisenä iltana ja saaneensa tältä vahvistuksen.
Käsittääkseni juuri klassisen musiikin ammattilaiset / harrastajat ovat juuri niitä nipottajia, jotka eivät muuta musiikkia juuri kuuntele / ymmärrä. Joo, on poikkeuksia, myönnän. Minut pakotettiin pienenä viulutunneille, tulos: opin pitämään klassisesta musiikista, MUTTA en laita musiikkia lokeroihin: on niin paljon hienoa musiikkia mistä voi nauttia sen enempää miettimättä ja analysoimatta.
"J-kylän yliopiston musiikkitieteen professori, joka oli tunnetun suomalaisen ralliautoilijan täyskaima, sanoi kerran luennolla musiikin ymmärtämisestä, että miksei kukaan sano ruusun nähdessään, että onhan se kaunis, mutta en minä sitä ymmärrä."
Ei ole oikein asettaa rinnakkain luontoa ja artefaktia.
Olisin moderaattorilta kiinnostuneena kysynyt, miksi aiemmin kirjoittamaani kommenttia nimimerkillä Minnafan M.Lindgrenin kolumniin ei ole julkaistu.
Satuin istumaan näkökulmaa lukiessani radion ääressä ja kuulin juuri tuon lauseen, josta yllä nälvitään. Huomautuksen esitti arvostettu YLE:n toimittaja Risto Nordell, joka on tehnyt vuosikausia hienoa työtä juuri musiikin ymmärtämisen eteen ja on hyvin suosittu toimittaja kuuntelijoiden keskuudessa. Hän kai peräänkuulutti heittäytymistä ja eläytymistä, joita myös tarvitaan musiikin kuuntelussa kuten muunkin taiteen "ymmärtämisessä", se voi kadota leipääntyneiltä kolumnisteilta ja sitä myöten ilo musiikista.
Kun luen hyvän kirjan ja sitten katson sen pohjalta tehdyn elokuvan huomaan jo lukiessani nähneeni sen elokuvana. Tulkinnoissa hämmentäviä erilaisuuksia. Ensin elokuvana katsottuna pääsee sitten lukemalla lähemmäs aihetta.
Eräs tohtoritason ammattimuusikko kehoitti arvostamaan esityksen vaikuttavuutta. Olkoon + tai - , huonoa musiikkia on vain se nollakohta. Vaikutusta lisätään nykyään volyymilla - kolme minuuttia kahvat kaakossa vaikuttaa verekiertoon ja munuaisiin.
Joku Haydnin Luominen on nykynuorelle liian kaunis, pitkä ja hiljainen.
...taidelajeissa sanaa "ymmärtäminen." Mikään taiteen laji ei mielestäni ole sellaista, että sitä joko pitäisi tai sitten ei pitäisi ymmärtää.
Taide on sellaista, että siitä joko pitää ja nauttii tai sitten rakastaa ja nauttii vielä enemmän potenssiin 10.
Tai sitten se ei sytytä millään lailla, ei herätä mitään aisteja. Ei minusta silloin ole kyseessä se, etteikö ihminen ymmärtäisi ko. taiteen muotoa, vaan siitä, ettei hän pidä siitä vaikka kuinka ymmärtäisi. Se ei vaan liikauta mitään ihmisen sisällä.
Minulle rakkain laji näistä on musiikki. Olen hyvin monipuolinen musiikkimaultani, pidän kaikesta hyvästä, eli hienosta sävellyksestä/sanoituksesta/esittämisestä mikäli se vaan on hyvää. Katselin telkkarista taas kerran Kummisetää ja siinä oleva musiikki on loistavaa ja sopii kuin nakutettu siihen, mitä silmä näkee. Saan hyviä fiboja aika monesta erilaisesta asiasta. Olen onneksi sellainen, joka vieläpä huomaa kaiken mahdollisen ja osaa nauttia pienistäkin asioista.
Se, mistä tiedän pitäväni jostain biisistä erityisesti on se, että iho menee "kanalle" ja karvat nousevat pystyyn. Sen vaikutus on niin vahva, että se aiheuttaa fyysisen reaktion. Silloin tiedän, että siinä on se jokin. Tämä prosessi tapahtuu tietenkin niinpäin, että ensin tulee mieleen se ihastuksen tunne ja sen jälkeen ilmenevät nämä fyysiset muutokset.
Toinen fyysinen reaktio minulla on se, että nähdessäni tai kuullessani jotain todella ihanaa josta pidän, nousevat kyyneleet silmiin. Tämä saattaa tapahtua ihan yllättäen, koska vaan. Esimerkkinä voin mainita tämänpäiväiväisen Idolsin. Jostain syystä Koopin esitys toi minulle kyyneleet silmiin ja ne alkoivat jopa valua ihan norona poskille....
Taiteesta nauttiminen on mielestäni sen kokemista jossain muodossa, eikä se ole lainkaan sama asia kuin ymmärrys. Kuka voisi määritellä jonkin taiteen lajin siten, että kuinka se tulee ymmärtää? Ei varmaan kukaan. Eikä se sitä olekaan, vaan jokainen näkee ja kokee juuri sen oman juttunsa.
-EP-
Ymmärtäminen kuuluu tieteisiin, kokeminen taiteisiin. Tämä sanonta "ymmärtää taidetta" on yhtä sitkeä kuin kysymys elämäntarkoituksesta. Molemmat jäävät ihmisen käsityskyvyn ulottumattomiin.
Tietysti kaikella voi pilailla. Joku "taiteilija" kusi aikoinaan lumeen ja teki näistä jäätyneistä kusista pienoispatsaita (taisivat olla jossain ARS-näyttelyssäkin Atskissa?). Sitten taitelija selitti kriitikolle mitä ja miksi oli tehnyt nämä "taideteokset" johon kriitikko huokaisi helpottuneena: No nyt minä YMMÄRRÄN!
Taiteen ymmärtäminen on siis yleensä vain tietoa taiteilijan motiiveista. Tieto ja ymmärtäminen ovat, ainakin minun mielestäni, eri asioita.
Kuvataiteessa on ilmennyt päiväkotitasoista askartelua.
Katsoja saattaa tuntea itsensä hölmöksi kun ei "ymmärrä" sen taiteellista sanomaa.
Nämä "vessapaerirulla" askatelu tasoiset työt ovat myös levinneet puistoihin. Viimeksi niillä roskattiin Lauttasaaren eteläkärjen merinäkymiä. Huvittavana piirteenä on vielä lisättävä, että olivat jopa löytäneet sponsorointia näille roskaamisilleen.
Saivat tukea myös jonkun mutkan kautta veronmaksajien varoista.
Jos teoksessa ei mitenkään näy ammattiosaamista on sitä vaikea pitää taiteena. Kotiäiti oli joskus askarrellut kotiinsa lampunvarjostimia eivät ne puistoon ripustettuna muutu taiteeksi.
Roska mikä roska !
Merinäkymä on kaunis, kunhan ei käännä katsettaan puistoon.
Taiteen ymmärtämisestä on tehty turhan iso juttu.Jos teos (mikä muoto tahansa) synnyttää vastaanottajassa tunnetilan se on tehnyt tehtävänsä.Samaan toki pääsee jugurttipurkki tai tuoreen leivän tuoksu.
Jos haluamme voimme toki puhua taiteesta itseisarvona.Silloin ei seinille sisustusohjelmissa laitettu teos ole lainkaan taidetta vaan ainoastaan virikkkeellinen väriläiskä sisustussuunnittelijan silmässä.
Itse teoksen laatua voi arvoida historiallisen taidetuntemuksen kehyksessä.Siinä vertailussa osaaminen on toki melkoisen merkittävässä roolissa.Pelkkä intuitio ei synnytä katsojassa mitään myötäelämistä.
Ikävä kyllä suurin osa ns. taiteesta ei ole taidetta lainkaan vaan ainoastaan taitelijan omaa terapointia.
Tämä koskee useimpia gallerianäyttelyjäkin.Taiteen kuva vääristyy myös siksi että se ylläpidetään apuraha järjestelmällä ja "arvo" määritellään oikeastaan yhden mediayhtiön kulttuuritoimituksessa.
Myös ns. taidemarkkina (pienet on ne markkinat) seuraavat näitä ohjattuja latuja.
Nautitaan silti jos siltä tuntuu.Taiteen katsominen on yllättävän usein ilmaista!
"Taiteen ymmärtämisestä on tehty turhan iso juttu.Jos teos (mikä muoto tahansa) synnyttää vastaanottajassa tunnetilan se on tehnyt tehtävänsä.Samaan toki pääsee jugurttipurkki tai tuoreen leivän tuoksu. Jos haluamme voimme toki puhua taiteesta itseisarvona. Silloin ei seinille sisustusohjelmissa laitettu teos ole lainkaan taidetta vaan ainoastaan virikkkeellinen väriläiskä sisustussuunnittelijan silmässä."
Taidetta on Edelfeltin Kaukolanharju auringonlaskun aikaan, johon hän ilmeisesti onnistui parhaalla mahdollisella tavalla kuvaamaan ”sen valon, joka maailmassa oli”, minkä kuvaamisen hän oli tavoitteekseen asettanut. Taidetta on mielestäni myös sodan kokeman isoisäni puhdetöinään puusta tekemä seinälokerikko, joka nyt koristaa oman työhuoneeni seinää tai yksivuotiaan lapsenlapseni piirtämä syntymäpäiväkortti, jonka ”impressionistiset viivat soivat ihmiskunnan klassista alkumuotoa”, kuten muidenkin yksivuotiaiden taideteokset.
Taidetta ei mielestäni tarvitse ”ymmärtää”, ja sen jokaiselle oikeutettu kokeminen perustuu pelkkään subjektiiviseen kokemukseen, jonka taideteos kokijassa herättää. Yhtä hyvin voin taideteoksena ihailla Picasson Guernicaa, Aivazovskin Yhdeksättä aaltoa kuin Antoine de Saint-Exuperýn Pikku prinssin piirrosta lampaan nielleestä käärmeestäkin, joka ”tyhmemmän” mielestä saattaisi hyvinkin näyttää vain ”lerppahatulta”.
Rohkenen väittää, että musiikin ammattilaiset tai pitkän koulutuksen saaneet kuuntelevat musiikkia eri tavoin kuin kouluttamattomat.
Kriitikot ovat useimmiten ammattilaisia, he pääsääntöisesti siis kirjoittavat toisille ammattilaisille, mutta tekstit julkaistaan yleislehdissä. Usein vaarallista tavallisen kuulijan kannalta.
Musiikkia opettavat ammattilaiset. He siirtävät ammattilaisten näkemyksiä mahdollisille tulevilla ammattatilaisille. Jos kyseessä on vaikkapa säveltämisen opettaminen, opetus keskittyy (silloin kuin "opetetaan") kliseiden ja uskomusten siirtoon. Usein vaarallista.
Eivätkö Sibelius akatemia ja musiikkitieteiden laitokset ole pääsääntöisesti musiikin historian laitoksia. Ja konserttisalit pääsääntöisesti musiikin historian museioita? LIsääntyykö ymmärrys?
Radion musiikkitoimittajat lienevät myös ammattilaisia...
Mutta kuinka moni yleisöstä vaikkapa tietää, ettei Bach käyttänyt tasavireistä järjestelmää, ja ns. Bach-nautinto on eräänlaista huijausta, eikä se musiikki Bachin aikana kuulostanut samalta kuin mitä me nyt kuulemme ja sama pätee myös lukemattomiin muihin säveltäjieen Bachin jälkeen. Keisarin uudet vaatteet?
Erään teorian mukaan musiikin ymmärtäminen, toisin sanoen sen harrastaminen, kuunteleminen, esittäminen ja jossain määrin säveltäminenkin edellyttää musiikillista lahjakkuutta.
On jopa väitetty, että lahjakkuus musiikissa, musikaalisuus, on Luojan ihmisille antamista ominaisuuksista niitä kaikkein harvinaisimpia, mikä taas ei mitenkään voi pitää paikkaansa eikä olla vakavasti otettava väite, niin yleistä kuin tämä kaikki kodit ja julkiset tilat täyttävä taide tänään on.
Tosin Brahmsia en ole vielä kuullut ostoskeskuksissa enkä tavarataloissa, en ensimmäistäkään sinfoniaa.
Kerran kenkäkaupassa kuulin Mozartin klarinettikonserton toisen osan.
Teeveen ja videon valtakaudella musiikin ymmärtämisessä on tullut tärkeäksi myös sen esittäjän ulkonäkö. Jonkin botoxilla hoidetun pop-artistin onnistunut ylähuulen kohotus saa laumat liikkeelle ja merkitsee miljoonatuloja huviteollisuudessa.
Kuvataiteissa on epävarmuus suuri kulutuksen este. Taiteilijat elävät nälkärajalla, koska kuluttaja eli ostava yleisö ei luota lahjoihinsa eikä makuunsa (eikä joskus silmiinsäkään). Viimeistään hinnoista sovittaessa tarvitaan asiantuntijan apua.
Kirjallisuudessa ymmärtämisen edellytykset taas, kuten tunnettua, ovat kaikilla hyvät, sillä siinä taiteessa hallitsee suvereenisti selvä järki ja äly, ja sen puolen puutetta ei ole itsessään havainnut, onnellista kyllä, vielä kukaan kirjojen lukija. Eikä kirjailija.
sanojen pyrkimyshän on välittää vastaanottajalle jotain sellaista, mitä sanat itsessään eivät edusta, jotain "enemmän". Mutta ihmiset vain eivät ymmärrä puheen ja tekstin olevan taidetta, koska ovat tottuneet olettamaan, että sanat tarkoittavat itseään. Siksi ihmiset eivät ymmärrä toistensa puhetta niin hyvin kuin esimerkiksi pikkulinnut toistensa piipitystä.
Esimerkiksi tuo Herman Simm -vakoojan aiheuttama hämminki tuolla Natossa: Samat huippusalaiset tiedot saisi selville pelkästään kuuntelemalla natomaiden asianosaisten julkisia puheita. Sen takia koska maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Mikään ihminen tai eläin ei kuitenkaan elä todellisuudessa, vaan yksilöllä on mielessä oma "pikkutodellisuus", joka pyrkii mukailemaan todellisuutta mahdollisimman pätevästi. 'Pikkutodellisuudella' on kuitenkin sellainen luonne, että yhden asian oivaltamalla oppii tuhat muuta asiaa: mielessä kaikki vaikuttaa paljon intensiivisemmin kaikkeen. Joka ymmärtää esimerkiksi pikkulintuja lintulaudalla, ymmärtää politikkoja Arkadianmäellä..
Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä että ymmärtämistä ei saisi asenteellisesti sulkea pois. Haluan kuitenkin esittää kysymyksen: Merkitseekö taideteoksen ymmärtäminen ensisijaisesti sen sisäisen rakenteen ja sisäisen logiikan ymmärtämistä enemmän tai vähemmän kokonaisvaltaisella tasolla? On näet paljon taiteilijoita, joille kaikki ymmärtäminen merkitsee vain ja ainoastaan juuri tätä.
Olen edellä mainitsemani ymmärryskäsityksen suhteen hyvin skeptinen. Mielestäni pitäisi voida myös ymmärtää taideteoksen ilmaisun suhdetta sen ulkopuoliseen todellisuuteen tavalla, joka ei ole pelkästään subjektiivinen l. mielivaltainen.
Hyvä maalaus on universaali, sillä on sielu, johon saa yhteyden, eikä tätä yhteyttä pysty kukaan selittämään edes sanojen likiarvoillakaan. Jos ei enää kykene aistimaan riittävästi, luottamaan omiin aisteihinsa, ottaa tuekseen muiden henkilöiden selityksiä(ymmärtämisen tarjoajat), ja menettää oman vapautensa. Rohkeutta vain kaikille LUOTTAA omiin aisteihinsa. Ei kaikkea tarvitse eikä voi selittää. Alitajunta kommunikoi!
Ilman sanoja.
... Rondon CD-arvostelusta:
Kun laittaa soimaan uuden levyn, kuudennen Choroksen, on hukassa yrittäessään paikallistaa musiikin rakenteita. Ensin kuuluu ... Rapsodisessa kokonaisuudessa ei ole oikein punaista lankaa. Mutta silti teos viehättää sointiväriensä runsaudessa ja kasviston rönsyilyssä."
Miten olisi mahtanut käydä tuntemattomalle säveltäjälle?
Tietokone säveltäjänä:
http://www.synestesia.fi/music.html
Ymmarran kirjoittajan kommentin siita, etta (erityisesti klassisessa, miksei myos jazz)musiikissa on paljon ymmarrettavaa.
Mutta onko tuo "ymmartaminen" valttamaton tai edes riittava ehto klassisen musiikin kuuntelulle?
Ei ole. Riittaa aivan hyvin, etta kuuntelun jalkeen voi todeta joko pitaneensa kuulemastaan, tai sitten ei. Hyvaksyen, ettei missaan nimessa ymmartanyt siita yhtaan mitaan.
Ymmartaminen ja ymmartamaan pyrkiminen tietysti auttaa. Toisella, kolmannella ja viidennellatoista kuuntelukerralla.
Kuten joku totesi kirjallisuudesta (johon kirjoittajakin viittasi)puhuttaessa: kirjoja luetaan ja klassikoita opiskellaan (Remes-Dostojevski).
Sama patee musiikkiin. Ei ole valttamatonta. Mutta tekee elamasta ja ihmisena olemisen mysteerista kuitenkin syvemman, taysipainoisemman - ja ymmarrettevamman! kokemuksen.
Lainaan Shostakovitsia. "On musiikkia, joka koskettaa. Ja musiikkia, joka ei kosketa".
"Riittaa aivan hyvin, etta kuuntelun jalkeen voi todeta joko pitaneensa kuulemastaan, tai sitten ei."
Ei riitä.
Monet teokset vaativat useamman kuuntelun. Kantaesityksen jälkeen säveltäjät usein korjaavat teostaan.("Sisäinen kuuleminen" on myytti!) Esitys voi olla huono. Kuuntelija ei jostain syystä ole ollut "vireessä".
Kevätuhrille buuattiin...
"On musiikkia, joka koskettaa. Ja musiikkia, joka ei kosketa".
Muutama sata kertaa kuultu hipasee kevyesti. Sitä jää tarkkailemaan ns. virheitä - pieniä poikkeamia - tulkintaa - kadensseja.
Hienot "virheettömät" äänitteet voi tuntua steriileiltä. Kevätuhrin ensikuulemistani ei levytetty - mutta ei se koskaan levyltä kuulosta siltä "oikealta" :(
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 24 kommenttia